Tiesin jotain elämästä. Niin tiesit sinäkin. Kukaan ei tiedä tarpeeksi. Ei todellisuudessa. Ehkä tein jotain oikein, ehkä en. Päästin sinut sisääni. En vain ollut vielä valmis siihen. Tein sen sinun mieliksi. Pelkäsin. Pelkäsin sinua niin, etten välittänyt itsestäni. Halusin vain miellyttää. Miellyttää sinua. Miellyttää maailmaa, kaikkea. Olin kuitenkin vain heikko, joka taipui. Taipui kaikkeen mitä pyydettiin. Luulin sen olevan ikuista. Mikään ei ole ikuista. Ei mikään. Kaikki loppuu joskus. Niin vain tapahtuu. Se on maailman tarkoitus. Kaikki alkaa joskus ja sitten, joskus, kaikki myös loppuu. Kaikkien siivet eivät kanna. Kenenkään siivet eivät kanna ikuisesti. Mutta kuitenkin jokainen yrittää, yrittää lentää ikuisesti. Miksi se on niin? Sitä voi ihmetellä, ajatella, kysyä. Koskaan ei saa vastausta. Niin on määrätty. Ei kukaan tiedä kuka, mikä, milloin tai missä. Itse uskon, että sen on vain oltava niin. Se on vain hyväksyttävä sellaisenaan. Joka tapauksessa kaikkien tulee elää jokainen päivä täysillä. Jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen. Rakastaa, vihata. Vihata, rakastaa. Sillä jos suree, se on heti pois kaikesta hyvästä, pahasta, kauniista. Halusin sanoa tämän, jotta ymmärtäisit. Ymmärtäisit edes vähän, miltä minusta tuntuu.